Perhe ja perintö

Julkaistu: 23.01.2012

Asianajaja Jonni Mäkinen, Lahti, As:tsto Osmo Mäkinen Oy, jonni.makinen@osmomakinen.fi

(1) Sovellettava laki

Säännökset lapsen elatuksesta sisältyvät lähinnä lakiin lapsen elatuksesta, lakiin ja asetukseen lapsen elatuksen turvaamisesta sekä lakiin eräiden elatusapujen sitomisesta elinkustannusindeksiin.

Elatusavun määräämisen kannalta olennaiset säännökset ovat lapsen elatuksesta annetun lain 1 ja 2 §:ssä, joista 1 § koskee lapsen oikeutta elatukseen ja 2 § vanhempien elatusvastuuta.

1 § Lapsella on oikeus riittävään elatukseen. Se käsittää lapsen kehitystason mukaisten aineellisten ja henkisten tarpeiden tyydyttämisen, lapsen tarvitseman hoidon ja koulutuksen sekä tästä aiheutuvat kustannukset.

2 § Vanhemmat vastaavat lapsen elatuksesta kykynsä mukaan. Vanhempien elatuskykyä arvioitaessa otetaan huomioon heidän ikänsä, työkykynsä ja mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön, käytettävissä olevien varojen määrä sekä heidän lakiin perustuva muu elatusvastuunsa. Vanhempien elatusvastuun laajuutta arvioitaessa otetaan huomioon myös lapsen kyky ja mahdollisuudet itse vastata elatuksestaan sekä seikat, joiden johdosta vanhemmille ei aiheudu lapsen elatuksesta kustannuksia tai ne ovat vähäiset.

Elatusapua määrättäessä on siis otettava huomioon lapsen elatuksen tarve ja elatusavun suuruuteen vaikuttavat tekijät on kirjattu lakiin. Elatusavun määrän harkinnan tulee tapahtua näissä puitteissa.

(2) Määräämismenettely

Vanhemmat voivat aina keskenään sopia elatusavusta, mutta tällainen sopimus ei ole perittävissä ulosottoteitse siinä tapauksessa, että elatusvelvollinen ei suorita elatusapua. Elatusavun määrä ja sen suorittamistapa vahvistetaan joko sopimuksella tai tuomiolla.

Erityisenä asiana elatusavun määrääminen laitetaan vireille kanteella, jolloin käsittely on normaali riita-asiain menettely valmisteluineen ja pääkäsittelyineen.

Vain sosiaalilautakunnan tai tuomioistuimen vahvistama elatusapu on ulosottokelpoinen. Sosiaalilautakunnan on vahvistettava lapsen elatuksesta annetun lain mukainen, oikeassa muodossa tehty sopimus, joka muutoinkin on lapsen elatuksesta annetun lain säännöksiä noudattava.

Sosiaalilautakunnan velvollisuus on kuitenkin erityisesti harkita, että sopimusta voidaan pitää kohtuullisena ottaen huomioon lapsen oikeus riittävään elatukseen, vanhempien maksukyky sekä muut asiaan vaikuttavat seikat.

(3) Elatusavun määrä oikeuskäytännön näkökulmasta

Elatusavun määräämisen perusteet ovat parin viime vuoden aikana muuttuneet oikeuskäytännössä varsin rajusti. Aikaisemmin elatusapu määrättiin hyvin kaavamaisesti; yhdelle lapselle se oli 10 – 13 % elatusvelvollisen bruttotuloista ja useampi lapsisessa perheessä 7 – 12 % bruttotuloista. Tänä menettelyä ei nykyisin sovelleta, vaan elatusavun määrää lähestytään toisesta näkökulmasta.

Oikeuskäytännössä elatusavun määrää päätetään kokonaisharkinnan perusteella. Se pyritään asettamaan sellaiseksi, ettei elatusapua tarvitse heti muuttaa sekä että myös elatusvelvollinen maksaa sen suosiolla.

Lähtökohtana oikeuskäytännössä elatusavun määrälle on siis lapsen elatuksen tarve eli riittävä elatus. Aikaisemmin tarkasteltiin asiaa pääasiassa vain vanhempien elatuskyvyn näkökulmasta.

Mikä sitten on lapsen elatuksen tarve? Nykyisin elatus pyritään määräämään yksilöllisesti lapselle kulloisenkin elatustarpeen pohjalta. Ratkaisua etsitään siis tapaus tapaukselta; selvitetään lapsen kulutus ja arvioidaan sen pohjalta lapsen tarve.

Asianajajat viittaavat oikeudenkäynneissä erilaisiin kulututkimuksiin, joiden mukaan lapsen elatustarve liikkuu 350 – 500 euron välillä. Sosiaalityöntekijät pitävät tarvepohjana ns. laajennettua toimeentulotukinormistoa silloin, kun elatusavusta on riitaa.

Lapsen elatusavun tarveharkinnan lähtökohta on lapsen peruselinkustannukset eli ruoka, vaatetus, asuminen, päivähoitomaksut, terveydenhuolto, koulutus sekä lapselle tärkeät harrastukset. Tässä kokonaisharkinnassa ei kuitenkaan lasketa tarvetta euron tarkkuudella, koska tarve vaihtelee ikäkausittain ja ratkaisut annetaan pitkälle aikavälille.

Lapsen tarpeeseen vaikuttaa välillisesti myös vanhempien elatuskyky. Tämä tarkoittaa myös sitä, että olipa lapsen tarve mikä tahansa, katon elatusavulle asettaa elatusvelvollisen maksukyky.

Varakkaiden vanhempien lasten elatuksen tarve saattaa olla suurempi kuin pienituloisten vanhempien. Lähtökohtana on pidetty, ettei myöskään lapsella ole ehdotonta oikeutta avioeron jälkeen säilyttää elintasoa samanlaisena, kuin vanhempien avioliiton aikana. Harrastustoiminnasta ilmenevät menot pyritään huomioimaan elatuksen tarvetta harkittaessa, koska lapsen kanssa asuva vanhempi ei aina voi luottaa elatusvelvollisen lojaalisuuteen ns. vapaaehtoissuorituksissa.

Lapsen elatustarpeen tason tultua määritetyksi, vähennetään tästä summasta yhteiskunnan lapsilisän muodossa maksama tuki. Vanhempien elatuskyvyn lähtökohtana on vanhempien todellinen taloudellinen tilanne eli heidän käytettävissään olevat nettotulot kaikista mahdollisista tulonlähteistä (ansiotulot, siihen läheisesti liittyvät edut, kuten verovapaat päivärahat ja apurahat, pääomatulot, asumistuki, lapsilisä ym.).

Elatusvelvollisen kannattaa oikeudenkäynnissä selvittää tulonsa ja menonsa mahdollisimman tarkasti. Korkeimman oikeuden tuoreen ratkaisun mukaan elatusvelvollisen tulee kärsiä haitalliset seuraamukset siitä, ettei hän ole esittänyt luotettavaa selvityksestä elatuskykynsä arvioimiseen vaikuttavista ansiotuloista (ks. KKO 1998:4).

Miten sitten huomioidaan vanhempien menot elatuskykyä harkittaessa? Asumismenot nielevät suuren osan nettotuloista. Asumismenojen osalta pulmallista on, miten huomioidaan omistusasumisen kustannukset. Lainan pääoma- ja korkokuluihin voi huveta pääosa tuloista; onko kohtuullista, että ne sellaisenaan otetaan huomioon? Korkein oikeus on vuonna 1993 luonut linjaa tässäkin asiassa toteamalla, että elatuskykyä harkittaessa voidaan todellisissa asumiskustannuksissa ottaa huomioon vain ne, jotka vastaavat kyseessä olevan suuruisen perheen asumisesta paikkakunnalla aiheutuvia kohtuullisia kustannuksia (ks. KKO 1993:138).

Elatusvelvollinen vetoaa melko usein siihen, että lapsen tapaamisista aiheutuvat kustannukset tulee huomioida elatusavun määrässä. Oikeuskäytännössä ns. normaalitapaaminen (joka toinen viikonloppu perjantai-illasta sunnuntai-iltaan ja pidennetty luonapito loma-aikoina) ei näytä vaikuttavan elatusavun määrään. Jos vanhempi asuu kaukana lapsen asuinpaikkakunnalta, on näitä matkakustannuksia toisinaan huomioitu. Erityisissä olosuhteissa voi vanhempi vapautua jopa kokonaan elatusvastuusta poikkeuksellisen laajan tapaamisoikeuden perusteella, ks. KKO 1997:201 (Ään.).

Ennen kuin voidaan punnita vanhempien keskinäistä elatusvastuuta, on lisäksi otettava huomioon vanhempien mahdollinen muu lakisääteinen elatusvastuu.

Kun vanhempien käytettävissä olevat tulot on selvitetty, tarkastetaan nettotuloja rinnakkain ja määritellään se, missä suhteessa vanhemmat ovat elatusvastuussa. Tätä prosenttilukua peilataan lapsen elatustarpeen kanssa ja elatusapu tulisi määrätä tältä pohjalta.

IV Oikeudenkäyntikuluista

Kun kysymyksessä on pelkästään alaikäisen lapsen elatusavusta, ajetaan asia niin kuin edellä on mainittu, kanteena. Useimmiten vaatimus kuitenkin esitetään lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan hakemuksen yhteydessä, jolloin asiaan sovelletaan hakemusasioita koskevaa säännöstöä.

Oikeudenkäymiskaaren pääsäännön mukaan, kun asia koskee seikkaa, josta lain mukaan ei voida määrätä muutoin kuin tuomioistuimen ratkaisulla, asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole erityistä syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan osaksi tai kokonaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut.

Muutoinhan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan täysimääräisesti vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. Oikeuskäytännössä on lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat asiat, joiden yhteydessä on tehty elatusapuvaatimus, katsottu sellaisiksi, joista ei voida määrätä muutoin kuin tuomioistuimen ratkaisulla.

Kun elatusavun määräämistä koskeva asia pannaan vireille omana kanteenaan, noudatetaan tällaisessa elatusapua koskevassa erimielisyydessä normaalia riita-asian täyttä kuluvastuuta. Lapsen ja vanhemman vastuusta oikeudenkäyntikuluista tässä tapauksessa on annettu kaksi korkeimman oikeuden ratkaisua, jotka asettavat kuluvastuun selkeästi vanhemman puolelle. ( KKO:2003:104 ja 105 Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden katsottiin lapsen elatusta koskevassa asiassa määräytyvän elatusvelvollisen osalta oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan ja lapsen osalta sanotun luvun 2 §:n mukaan.)

Kulututkimusten perusteella saatavat markkamäärät antavat pohjan tarvemääritykselle, mutta ne eivät anna suoria vastauksia. Toimeentulonormit ovat eräänlainen mittari, mutta on otettava huomioon, että ne takaavat vain ns. minimitoimeentulon, jonka vuoksi otetaan huomioon muitakin kuin toimeentulonormiston mukaan katettavia kustannuksia. Nykyisin tehdään tosin aikaisempaa enemmän määräaikaissopimuksia. Ainakin suurin osa sosiaalityöntekijöiden vahvistamista alle elatustuen määräisistä elatussopimuksista ovat määräaikaisia. Esim. harrastus ja erityiskoulut saattavat nostaa elatustarvetta. Jos elatusvelvollinen ilmoittaa osallistuvansa esimerkiksi lapsen sairausvakuutuksen- tai harrastustoiminnan kuluihin, kirjataan tämä elatussopimukseen; muutoin kysymyksessä on vain hurskas lupaus, josta elatusvelvollinen luopuu useimmiten viimeistään siinä vaiheessa, kun hänellä on uusi perhe.