2016

Julkaistu: 09.05.2016

A oli vuonna 2003 tuonut Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli 7.4.2004 annetun autoveropäätöksen perusteella peritty autoverolle laskettua arvonlisäveroa (jäljempänä elv). A oli 14.5.2010 pyytänyt korkeimmalta hallinto-oikeudelta verotuspäätöksen purkamista sillä perusteella, että elv oli ollut Euroopan unionin oikeuden vastainen. Purkuhakemus oli hylätty ja A:lta oli peritty oikeudenkäyntimaksu. A oli 17.3.2011 esittänyt valtiolle vaatimuksen verotuspäätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta.

Käräjäoikeus velvoitti valtion maksamaan A:n vaatiman vahingonkorvauksen.

Käräjäoikeus katsoi, että vaikka A oli tullut tietoiseksi hänelle maksettavaksi määrätyn elv:n määrästä ja perusteesta jo autoveropäätöksen saatuaan, hän oli kuitenkin voinut tulla tietoiseksi väitetystä vahingosta vasta saatuaan tiedon verotuspäätöksen ilmeisestä unionin oikeuden vastaisuudesta. Koska vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan 19.3.2009 ja vanhentuminen oli katkaistu riidattomasti 17.3.2011, saatava ei ollut vanhentunut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Hovioikeus lausui, että A:n oli katsottava tulleen tietoiseksi elv:n määrästä ja perusteesta saadessaan autoveropäätöksen 7.4.2004. Ottaen huomioon, että elv:n unionin oikeuden vastaisuudesta ei tuolloin voinut tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä unionin tuomioistuimen vuonna 2002 antaman Siilin-ratkaisun ja korkeimman hallinto-oikeuden elv:n kantamisen hyväksyvän oikeuskäytännön perusteella, ei myöskään A:n voitu katsoa olleen 7.4.2004 tietoinen tai pitäneen tietää elv:n kantamisen unionin oikeuden vastaisuudesta ja kärsimästään vahingosta. A:ta oli pidettävä tavallisena vahingonkärsijänä. Koska 19.3.2009 annetussa ratkaisussa oli selkeästi todettu valtion rikkoneen velvoitteitaan, oli A aikaisintaan tällöin tullut velan vanhentumisesta annetun lain tarkoittamalla tavalla tietoiseksi elv:n unionin oikeuden vastaisuudesta.

Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys siitä, oliko A:n vahingonkorvausvaade vanhentunut. Arvioitavana on erityisesti se kysymys, milloin vahingonkorvauksen vanhentumisaika on alkanut. Asiassa on riidatonta, että vanhentuminen on katkaistu 17.3.2011.

Valtio katsoi ensisijaisesti vanhentumisajan alkaneen elv:n määräämistä koskeneesta verotuspäätöksestä 7.4.2004 ja toissijaisesti siitä, kun verotuspäätös oli tullut lainvoimaiseksi 31.12.2007. Valtio oli vedonnut siihen, että A oli saanut tietää verotuspäätöksen vuoksi kärsimästään vahingosta silloin, kun hän oli saanut verotuspäätöksen tiedokseen. A katsoi, että vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan 19.3.2009, jolloin unionin tuomioistuin on todennut elv:n yksityisiä käytetyn auton maahantuojia syrjiväksi ja siten unionin oikeuden vastaiseksi veroksi tuomiossaan komissio v. Suomi, C-10/08, EU:C:2009:171.

Vanhentumislain mukaan sopimuksenulkoisen vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Lain esitöiden mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää sitä, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta. Esitöissä ei ole tarkemmin kuvattu sitä, mitä seikkoja tieto vahingosta ja siitä vastuussa olevasta eri tilanteissa edellyttää.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:18 lain esitöiden mukaisesti katsonut, että kyseistä lainkohtaa tulkittaessa lähtökohtana on, että vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voi esittää vaatimuksensa. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä myös siihen, mitä kysymyksessä olevassa asemassa olevan vahingonkärsijän tulisi ymmärtää ja miten hänen tulisi toimia. Asiantuntijan kyky havaita ja arvioida poikkeaa olennaisesti tavallisesta vahingonkärsijästä.

Vanhentumislain esitöiden mukaan vahingonkärsijä ei voi vedota siihen, ettei hän ole tiennyt, millä perusteilla vastuuvelvollisuus lain mukaan määräytyy. Yleisten sääntöjen mukaan ei ole mahdollista vedota omaksi edukseen siihen, ettei tiedä lain sisältöä. Esitöissä ei ole arvioitu kerrotun periaatteen merkitystä silloin, kun velkojan tietämättömyys oikeudestaan vahingonkorvaukseen on johtunut siitä, että asiaa koskeva oikeustila on objektiivisesti arvioituna epäselvä.

Korkein oikeus totesi, että verolainsäädännön mukaisen veron maksaminen on lähtökohtaisesti lakiin perustuvan velvollisuuden täyttämistä. Unionin oikeuden vastaisen veron maksamisesta johtunut varallisuuden menetys voidaan tunnistaa vahingoksi sillä perusteella, että havaitaan veroa koskeneen lainsäädännön olleen unionin oikeuden vastaista.

Koska tietämättömyydelle oikeussäännösten sisällöstä ei oikeusjärjestyksemme mukaan pääsääntöisesti anneta merkitystä, vahingonkärsijällä on lähtökohtaisesti tieto vahingonkorvauksen perusteena olevista seikoista heti, kun unionin oikeuden vastainen verotuspäätös on tullut hänen tietoonsa, vero on peritty ja vahingonkorvausvastuun muut edellytykset ovat täyttyneet. Oikeustilan epäselvyys voi kuitenkin olla sellainen, ettei velkojalla ole ollut syytä epäillä, että hänelle olisi aiheutunut korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa.

Korkein oikeus katsoi, että arvioitaessa vanhentumisajan alkamista tällaisessa tilanteessa on keskeistä, voidaanko normaalia huolellisuutta noudattavan velkojan edellyttää havainneen oikeustilan epäselvyyden.

Korkein oikeus totesi, että korvattava vahinko on syntynyt jo silloin, kun A on suorittanut hänelle määrätyn veron. Arvioitaessa A:n tietoisuutta korvausvastuun perusteena olevista seikoista on kuitenkin otettava huomioon se, että vahingonkorvauksen perusteena oleva vero on ollut kansallisen verolainsäädännön mukainen. Lisäksi kysymyksessä olevan lainsäädännön unionin oikeuden mukaisuus on jo tuolloin ollut sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto-oikeuden arvioitavana. Tuomioistuinten ratkaisut ovat olleet tulkittavissa keskenään ristiriitaisiksi

Korkein oikeus katsoi, että edellä selostetusta korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännöstä on perustellusti voinut saada sen käsityksen, että elv:n periminen on ollut unionin oikeuden mukaista.

Korkein oikeus katsoi, että valtion ja yksityishenkilön välisessä suhteessa yksityishenkilön on lähtökohtaisesti voitava luottaa siihen, että ylimmän tuomioistuimen oikeuskäytäntö on voimassa olevan oikeuden mukaista. A on siten voinut luottaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännön mukaiseen tulkintaan kysymyksessä olevan verolainsäädännön unionin oikeuden mukaisuudesta, kunnes unionin tuomioistuin on 19.3.2009 nimenomaisesti todennut Suomen rikkoneen EY:n perustamissopimuksen 90 artiklaa. Tämän vuoksi on perusteltua katsoa, että A on saanut tiedon hänelle aiheutuneesta vahingosta ja siitä vastuussa olevasta vasta 19.3.2009.

Koska vanhentuminen on katkaistu 17.3.2011 eli kolmen vuoden kuluessa edellä mainitusta unionin tuomioistuimen tuomiosta, vahingonkorvaussaatava ei ole vanhentunut.

Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomion lopputulosta.

 

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluineen löydät täältä