Rikoksen vanhentumisesta

Rikos on laissa rangaistavaksi säädetty teko tai laiminlyönti. Suomessa rikoksista ja niiden vanhentumisesta säädetään rikoslaissa. Rikosoikeudellinen vanhentuminen tarkoittaa sitä, että tehdystä rikoksesta ei laissa erikseen määrätyn ajan kuluttua voida enää määrätä seuraamusta. Käytännössä vanhentumisaikaan vaikuttaa rikoksesta laissa säädetyn enimmäisrangaistuksen pituus.

Vanhentumista on olemassa kolmea eri lajia: syyteoikeuden vanhentuminen, rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen sekä tuomitun rangaistuksen vanhentuminen. Vanhentumisaika lähtee kulumaan siitä, kun rikos on tapahtunut tai siitä on saatu tieto. Syyttäjän on ehdittävä nostaa syyte vanhentumisajan puitteissa, ja sitä ennen poliisin on ehdittävä tutkia tapahtunut rikos.

Syyteoikeuden vanhentuminen tarkoittaa, että oikeus vaatia rangaistusta on vanhentunut. Jos syyteoikeus on vanhentunut, asiassa ei voida enää nostaa syytettä eikä tuomioistuin ota rikosta tutkittavakseen. Rikoslain mukaan syyteoikeus vanhentuu, jollei syytettä ole nostettu:

1)      kahdessakymmenessä vuodessa, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi yli kahdeksan vuoden;

2)      kymmenessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta vankeutta;

3)      viidessä vuodessa, jos ankarin rangaistus on yli vuosi ja enintään kaksi vuotta vankeutta;

4)      kahdessa vuodessa, jos ankarin rangaistus on enintään vuosi vankeutta, sakkoa tai rikesakko.

Esimerkiksi törkeän pahoinpitelyn syyteoikeus vanhentuu kahdessakymmenessä vuodessa, sillä teosta määrättävä enimmäisrangaistus on vankeutta kymmeneksi vuodeksi. Toisena esimerkkinä voidaan mainita liikenneturvallisuuden vaarantaminen: kyseisestä rikoksesta tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi, joten syyteoikeus vanhentuu kahdessa vuodessa.

Edeltä on nähtävissä, että vanhentumisaika on sitä pidempi, mitä vakavammasta rikoksesta on kyse. Syyteoikeuden vanhentuminen ei kuitenkaan koske kaikkia rikoksia. Rikoslain mukaan oikeus syyttää rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on elinkautinen vankeusrangaistus, ei koskaan vanhene. Tunnetuin tällainen ns. vanhentumaton rikos on murha. Muita vanhentumattomia rikoksia ovat esimerkiksi joukkotuhonta, törkeä maanpetos sekä törkeä vakoilu.

Toisena vanhentumisen lajina on rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen. Kyse on sen enimmäisajan määrittämisestä, joka saa kulua rikoksen tekohetken ja rangaistuksen tuomitsemisen välillä. Oikeus tuomita rikoksesta, josta ankarin rangaistus on elinkautinen vankeusrangaistus, ei vanhene. Muiden rikosten osalta rangaistusta ei saa tuomita, kun rikoksen tekopäivästä on kulunut:

1)      kolmekymmentä vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta määräajaksi yli kahdeksan vuoden;

2)      kaksikymmentä vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta yli kaksi vuotta ja enintään kahdeksan vuotta;

3)      kymmenen vuotta, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta enintään kaksi vuotta tai sakkoa.

Kolmas vanhentumistyyppi koskee rangaistuksen tuomitsemishetken ja tuomitun rangaistuksen täytäntöönpanon välistä aikaa. Jos tuomittua rangaistusta ei panna määräajassa täytäntöön, se raukeaa. Elinkautinen vankeusrangaistus ei kuitenkaan raukea. Määräaikainen vankeusrangaistus raukeaa, jollei rangaistuksen täytäntöönpano ole lainvoiman saaneen tuomion antamispäivästä laskettuna alkanut

1)      kahdessakymmenessä vuodessa, jos rangaistus on yli kahdeksan vuotta,

2)      viidessätoista vuodessa, jos rangaistus on yli neljä ja enintään kahdeksan vuotta,

3)      kymmenessä vuodessa, jos rangaistus on yli vuoden ja enintään neljä vuotta, ja

4)      viidessä vuodessa, jos rangaistus on enintään vuosi.

Vanhentumisen taustalla vaikuttaa ajatus, jonka mukaan rangaistuksen tarve on aina suhteessa rikoksen tekemisestä kuluneeseen aikaan. Joidenkin rikosten osalta rangaistuksen tarve vähenee huomattavasti ajan kulumisen myötä. Rikoksentekijän näkökulmasta vanhentumisesta koskevat säännökset toimivat erityisesti oikeusturvan takeina: mitä pidempi aika rikoksesta kuluu, sitä vaikeampaa on hankkia luotettavaa näyttöä tapahtuneesta. Rikosteon oikeudellinen hahmottaminen muuttuu myös vaikeammaksi ajan kuluessa. Kyse on myös tarkoituksenmukaisuudesta ja kohtuudesta. Jos rikosteon ja rangaistuksen väliin jäävä aika on kovin pitkä, saattaa rangaistus muodostua tavoitteidensa vastaiseksi.